Repovesj'

Olen asunut Kouvolassa vuodesta 1998 asti, mutta Repovedellä kävin ensimmäistä kertaa vasta viime vuoden keväänä. Tämä alla oleva seikkailukertomus on kirjoitettu kieli poskella alunperin toukokuussa 2011 Luontokuvaus-kurssin valokuvausreissun reportaasina. Kirjoitusasua ja virheitä on sittemmin korjattu hyvinkin raskaalla kädellä. Herkkäkorvaiset, suojatkaa kuulonne!

Repoveen Jälkeen

Teimme lyhyen luontokuvausretken Repoveden kansallispuistoon, Pohjois-Valkealaan. Aikamme oli rajallinen ja yön selkään en malttanut jäädä. Tämä tietenkin vitutti jälkikäteen, kuten pitääkin aina luonnosta poistuttaessa. Päätin siis olla sooloilematta toistaiseksi täysin tuntemattomassa paikassa ja lähdin pääremmin matkassa lyhyelle patikalle, olisikohan kyseessä ollut Ketunlenkki niminen pikataival Repovesi-neitsyille.

Alkuun kokeilin löytää kuvauspaikan hieman muita sivummalta tarpeeksi mielenkiintoisesta paikasta, jossa valo ja varjo vaihtuvat jatkuvasti. Sopivan hetken tullen annoin sulkimen laulaa ja nautiskelin näkymistä. Ikään kuin odotin, että kuvat tulevat itse luokseni. Jossain kohtaa etsimeen ilmestyikin hirmuisen äänen saattelemana ihan oikea Hornet. Voi perkele, miten riemuissani olinkaan! Itkuhan siinä kuitenkin meinasi tulla, kun oma linssini ei yllä kuvaamaan edes vitun isoa pulua metrin päästä. Korkealta kalliolta sain siltikin näpsittyä ihan mukavanoloisia turistiräpsyjä, joita voin sitten esitellä henkselit paukkuen tavallisen digipokkarin omistaville tuttaville pitkästymiseen asti.

Tähän kyllästyttyämme osa meistä lähti kiipeämään vieläkin korkeammalle ja osa taisi jo hortoilla lähestulkoon samaa reittiä lähtöpaikan suuntaan (maalissa muuten selvisi, että eksyneethän he olivat). Koskapa halusin tallentaa nykyteknologian mukaiselle piirilevyhelvetti-filmille jotain sellaista, mitä kukaan muu ei osaisi edes etsiä, lähdin itsekin kiipeämään ylemmäs. Jossain kohtaa poikkesin polulta jyrkkään alarinteeseen etsimään itsepäisesti näitä yltiömahtavia otoksia. Muutama mukava onkalo kuvattavaksi löytyikin perkeleellisen kiveltä kivelle loikkimisen jälkeen. Arvaapa oliko kyypakkaus tässä vaiheessa tekemässäni stealth-kätkössä? Paluumatkakin muistutti lähinnä vuorikiipeilyä. Pelotti aivan helvetisti, jos rikkoisin lähes orjan palkalla hankkimani vempaimen. Itsestäni ei niin väliä, raaja-proteeseja kun saa paljon halvemmallakin.

Loppumatkasta kamera oli odotettavasti vain painolastina. Ja koska puistonvartijat ovat helvetin pelottavia karpaaseja, en viitsinyt nakata kalustolla sitä kuuluisaa kansallislintuammekaan. Kuvia ei kiinnostanut ottaa enää paskan vertaakaan ja LCD-näytöltäkin katsottuna suurin osa jo näpsityistä näytti aivan karmealta paskalta puhkipalaneine taivaineen ja haaleine värineen. Ja missä helvetissä ovat ne kaikki luvatut tarkennuspisteet!? Onneksi voin kuitenkin juurtua viikoiksi pimiöön näyttöpäätteeni ääreen tekemään paskasta lähes siedettävää jälkeä. Vittu, mie rakastan nykyaikaa!

Lähtöpaikalle palattuamme nuotiolla pussikeittoa särpiessäni mietin: Miksi en vain alunperinkin jäänyt laiturin nokkaan ongelle? No, tulipahan ainakin ulkoilutettua kameraa ja viittätoistakiloa muutakin tavaraa siinä sivussa. Ainiin! Ja voi olla, että Japanilainen vaihto-oppilaamme kertoo kotiin päästyään tarinaa metsässä kohtaamastaan karhusta ja muista villipedoista. Syytön minä sihen olen.

19.5.2011 A. Heiskanen