Luetaan myös rivien välistä

Linssin voima

Mediakulttuuri-kurssin essee medialukutaidosta.

Lukutaidon evoluutio

Yhteiskunnassa, jossa elämme, ei enää riitä, että osaa lukea, vaan kokemaansa täytyy myös osata tulkita oikein. Tätä taitoa opetetaan kouluissa ala-asteelta asti, ehkä jopa oppilaiden huomaamattakin. Muistellessani omaa peruskouluaikaani, en saa mieleeni kuin joitakin hetkiä, jotka voisi mieltää suoraan medialukutaidon opettamiseksi. Luokka-asteilla 5. ja 6. olin tietotekniikkaluokalla, joten opetukseemme sisältyi muita enemmän tietotekniikan opetusta. Tällöin sain myös ensikosketuksen internetiin ja sen rajattomuuteen. Yläasteella järjestettiin kerran vuodessa teemaviikkoja, jolloin koululle kärrättiin valtavat läjät Kouvolan Sanomia, tai muita sanomalehtiä, ja niitä sitten tutkittiin opettajan johdolla, kuka enemmän ja kuka vähemmän innostuneena. Lukiossa asiaan perehdyttiin luonnollisesti huomattavasti enemmän esseiden, analyysien, tiivistelmien ja referaattien muodossa. Myös vierailut teatterissa ja kantaaottavaan sekä poliittiseen kirjallisuuteen (esim. Tuntematon sotilas ja Valkoinen kuiva kausi) tutustuminen edesauttoivat medialukutaidon kehittymistä. Toki tämä vaati myös sen, että opettaja tai oppilas itse tiesi enemmän todellisten tapahtumien taustoista ja siitä miten niitä on mediassa käsitelty. Vietin muutaman vuoden lähestulkoon täydellisessä uutispimennossa omistamatta televisioita, lukematta sanomalehtiä ja sivuutin lähestulkoon kaiken internetissä vastaan tulevan uutisoinnin. Palattuani "ihmisten ilmoille" koin jonkinasteisen kulttuurishokin ja nykyään olen yrittänyt tutustua vain asiapitoiseen tarjontaan, pyrkien välttelemään itseäni ärsyttävää roskaa.

Medialukutaito on nyky-yhteiskunnan perustaito ja se onkin perinteisen sanomalehden, radion ja television ohella yhä useammin sidoksissa uudempiin sähköisiin viestimiin, kuten internetiin. Medialukutaito on osa laajempaa kokonaisuutta, mediakasvatusta, jonka lähtökohtana voidaan pitää laitteiden oikeaoppista ja turvallista käyttöä. Tietoyhteiskunta tulvii kaikenlaista sisältöä ja yksilön pitäisi osata tulkita vastaanottamaansa informaatiota oikein. Ei suoraan hyväksymällä lukemaansa, vaan suodattamalla ja tarkastelemalla sitä kriittisesti eri näkökulmista. Kyseenalaistaminen on tärkeää ja tervettä. Esimerkiksi seuraamalla uutisointia useasta eri lähteestä, muodostuu tapahtumien kokonaiskuvasta huomattavasti laajempi. Toisaalta hyvin usein eri uutistoimistojen antamat tiedot ovat ristiriidassa keskenään ja tämä ei ainakaan helpota tiedonjanoisen ihmisparan elämää. Media luo ihmisille mielikuvia siitä, millaista elämä muualla on ja pahimmassa tapauksessa ajaa ihmiset epätoivoisesti tavoittelemaan tietyntyyppistä elämää tai olemusta. Tästä parhaana (ja pahimpana) esimerkkinä nykyajan kauneusihanteet, jotka ovat vääristyneet kuvankäsittelyn ja muun manipulaation myötä. Kriittinen medialukutaito auttaa välttämään nämä karikot. Sen avulla voimme myös oppia paljon median kautta, käyttää mediaa rakentavasti jokapäiväisessä elämässämme ja kehittää itseämme ennen kaikkea motivoituneiksi, sosiaaliksi eläimiksi. Tämä todennäköisesti pitää myös itse tuottamamme sisällön ja muille jakamamme informaation jollain tapaa hyväksyttyjen rajojen sisällä, eikä ylilyöntejä synny niin helposti.

Yhteiskunta ja maailma ovat koko ajan kehittymässä yhteisöllisempään ja yhtenäisempään suuntaan. Muodostuu liittoja kylien, kaupunkien, valtioiden ja jopa maanosien välille. Pieni ei enää pärjää yksin monopolien keskellä, eikä ihminenkään saisi jäädä yksin median armoille. Vaikka internet yhdistää, samalla se myös eristää yhä useamman meistä yhteiskunnan ulkopuolelle. Mediakasvatuksen tulisi tapahtua ryhmissä ohjaajan johdolla. Yksilölle tulisi opettaa kertomaan esimerkiksi elokuvan tai kirjan synnyttämistä tuntemuksista ja ajatuksista. Opettajan ja oppilaiden vuorovaikutus mediakulttuurin opinnoissa rakentaa opetustakin aina vain hyödyllisempään ja hedelmällisempään suuntaan. Vanhemman opettajan voi olla aluksi vaikea päästä nuoremman sukupolven ajatusmaailmaan ja tästä syystä opettajan täytyykin kuunnella ja olla avoin oppilaiden näkemyksille. Opetus on jatkuvasti menossa kansainvälisemmäksi ja ehkä juuri sen myötä monikulttuurisuus tulee lisääntymään. Täten myös median rivistöt tulevat todennäköisesti järjestäytymään yhä uudelleen. Medialla onkin parhaat vaikutusmahdollisuudet terveen monikulttuurisuuden syntyyn. Esimerkiksi Suomessa rikoksista uutisoidessa jätetään hyvin usein rikoksentekijän kansalaisuus mainitsematta. Tällä halutaan todennäköisesti ehkäistä ja vähentää ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan. Itselleni herää kuitenkin kysymys, että miksi mediassa peitellään tällaisia asioita? Miksi ei kerrota koko totuutta sellaisena kuin se on? Asioita pitää itse lukea rivien välistä ja voin vaan kuvitella, miten paljon juoruja ja huhuja tällainen peittelevä uutisointi saa aikaan.

Välillä tuntuu myös, että metafora-ajattelu ja -ilmaisu ovat hiipumassa. Kaikki ihmiset eivät välttämättä osaa enää tulkita mediassa esiintyviä kielikuvia ja ilmaisun pitää olla suoraa ja joskus jopa todella tökeröä, että perusjätkäkin sen ymmärtäisi. Tämä on havaittavissa varsinkin tietyntyyppisissä uutisportaaleissa tai vaikkapa stereotypiota täynnä olevassa elokuvassa. Johtuneeko tämä sitten ammattitaidottomuudesta vai kiirestä, sen jokainen saa itse päättää. Toisaalta taas liiallinen leikittely voi johtaa harhaan asialliseltakin tieltä ja näin hämärretään taas jonkun todellisuudentajua.

Avatessasi internetin, pääset käsiksi lähes jokaiseen maailman kolkkaan. Uutiset, ilmiöt ja ihmiset toiselta puolelta maailmaa nielaisevat sisäänsä ja käsillä oleva tiedon määrä voi hämärtää itseään etsivän poloisen todellisuudentajua. Tarjolla on yksinkertaisesti aivan liikaa informaatioita. Naapurustossa ja kotimaassa tapahtuvat asiat eivät välttämättä olekaan enää niin kiinnostavia kuin kaukomaiden tapahtumat ja alat omaksumaan ehkä liikaakiin uusia tapoja, täysin eri kulttuureista. Tämä on toisaalta harmillista, sillä monet hienot perinteet, elämäntyylit ja ihanteet mahdollisesti kuolevat tämän myötä kokonaan. Medialukutaidon merkitystä ei voida väheksyä, sillä median avulla saamme parhaan kokonaiskäsityksen omasta ympäristöstämme ja maailmasta, jossa elämme.

Artikkelissa "Toward Critical Media Literacy: Core concepts, debates, organizations, and policy" (2005) Douglas Kellner ja Jeff Share listaavat medialukutaidon ydinkohtia. On tärkeää pitää mielessä, että media ei kuvaa todellisuutta kovinkaan usein täsmälleen sellaisena kuin jokin asia oikeasti on. Media luo vain jonkun näkökulman asiaan ja kyseessä on aina jonkun muokkaama ja luoma kuvaus. Median antamaa informaatiota tulisi aina tutkailla kriittisesti ja kyseenalaistaen. Herääkin kysymys, että minkälaisen median luomaa historiaa jälkipolvemme saavat tulkittavakseen? Toinen tärkeä esiintuotu ajatus on kaksoismerkitysten ja stereotypioiden olemassaolo, niiden oikeaoppinen tulkitseminen, sekä tuntemuksista ja ajatuksista keskusteleminen. Tämän lisäksi yksilön on tiedostettava, että käytännössä jokainen tulkitsee saamiaan viestejä jollain tapaa erilailla. Kenenkään ei pitäisi kuljeskella niin sanotusti laput silmillä, vaan täytyisi rohkeasti miettiä vastaanottamaansa informaatiota myös muiden näkökannalta. Kaikki lähtökohdat sukupuolesta rotuun ja yhteiskuntaluokasta seksuaaliseen suuntautumiseen, vaikuttavat siihen, miten käsillä olevaa asiaa kukin omakohtaisesti tarkastelee. Yleissivistävää koulutusta ei parane väheksyä, sillä median antamat viestit sisältävät hyvin usein vahvaa symboliikkaa ja sitä lähestyttäessä yksilon täytyy käsitellä usein varsin monitahoisia sosiaalisia, poliittisia, moraalisia ja jopa filosofisia ongelmia ja tilanteita. Kerronnallisessa sisällössä nämä merkitykset jäävät valitettavan usein viihdearvon ja vaikkapa visuaalisen ilotulituksen peittoon. Yksilön pitäisi jatkuvasti miettiä, kuka mediaa on tehnyt ja ennen kaikkea miksi. Liian usein ajatellaan, että median tehtävä on vain joko uutisoida tai viihdyttää, vaikka sen vaikutukset ovat lisäksi aivan jotain muutakin.

Media pitää rautaisessa otteessaan lähestulkoon kaikkea valtioista uskontoihin ja ilmiöistä ihmisiin. Tuntuu, että media on lopulta kaiken yläpuolella ja hallitsee jossain määrin kaikkea tietoyhteiskunnassamme. Media kasvattaa meitä jokaista johonkin suuntaan, usein täysin huomaamattamme. Ehkä tulevaisuudessa ei tarvitakaan enää kuin yksi lukutaito, medialukutaito.

20.1.2010 Anttipekka Heiskanen

Repovesj'

Olen asunut Kouvolassa vuodesta 1998 asti, mutta Repovedellä kävin ensimmäistä kertaa vasta viime vuoden keväänä. Tämä alla oleva seikkailukertomus on kirjoitettu kieli poskella alunperin toukokuussa 2011 Luontokuvaus-kurssin valokuvausreissun reportaasina. Kirjoitusasua ja virheitä on sittemmin korjattu hyvinkin raskaalla kädellä. Herkkäkorvaiset, suojatkaa kuulonne!

Repoveen Jälkeen

Teimme lyhyen luontokuvausretken Repoveden kansallispuistoon, Pohjois-Valkealaan. Aikamme oli rajallinen ja yön selkään en malttanut jäädä. Tämä tietenkin vitutti jälkikäteen, kuten pitääkin aina luonnosta poistuttaessa. Päätin siis olla sooloilematta toistaiseksi täysin tuntemattomassa paikassa ja lähdin pääremmin matkassa lyhyelle patikalle, olisikohan kyseessä ollut Ketunlenkki niminen pikataival Repovesi-neitsyille.

Alkuun kokeilin löytää kuvauspaikan hieman muita sivummalta tarpeeksi mielenkiintoisesta paikasta, jossa valo ja varjo vaihtuvat jatkuvasti. Sopivan hetken tullen annoin sulkimen laulaa ja nautiskelin näkymistä. Ikään kuin odotin, että kuvat tulevat itse luokseni. Jossain kohtaa etsimeen ilmestyikin hirmuisen äänen saattelemana ihan oikea Hornet. Voi perkele, miten riemuissani olinkaan! Itkuhan siinä kuitenkin meinasi tulla, kun oma linssini ei yllä kuvaamaan edes vitun isoa pulua metrin päästä. Korkealta kalliolta sain siltikin näpsittyä ihan mukavanoloisia turistiräpsyjä, joita voin sitten esitellä henkselit paukkuen tavallisen digipokkarin omistaville tuttaville pitkästymiseen asti.

Tähän kyllästyttyämme osa meistä lähti kiipeämään vieläkin korkeammalle ja osa taisi jo hortoilla lähestulkoon samaa reittiä lähtöpaikan suuntaan (maalissa muuten selvisi, että eksyneethän he olivat). Koskapa halusin tallentaa nykyteknologian mukaiselle piirilevyhelvetti-filmille jotain sellaista, mitä kukaan muu ei osaisi edes etsiä, lähdin itsekin kiipeämään ylemmäs. Jossain kohtaa poikkesin polulta jyrkkään alarinteeseen etsimään itsepäisesti näitä yltiömahtavia otoksia. Muutama mukava onkalo kuvattavaksi löytyikin perkeleellisen kiveltä kivelle loikkimisen jälkeen. Arvaapa oliko kyypakkaus tässä vaiheessa tekemässäni stealth-kätkössä? Paluumatkakin muistutti lähinnä vuorikiipeilyä. Pelotti aivan helvetisti, jos rikkoisin lähes orjan palkalla hankkimani vempaimen. Itsestäni ei niin väliä, raaja-proteeseja kun saa paljon halvemmallakin.

Loppumatkasta kamera oli odotettavasti vain painolastina. Ja koska puistonvartijat ovat helvetin pelottavia karpaaseja, en viitsinyt nakata kalustolla sitä kuuluisaa kansallislintuammekaan. Kuvia ei kiinnostanut ottaa enää paskan vertaakaan ja LCD-näytöltäkin katsottuna suurin osa jo näpsityistä näytti aivan karmealta paskalta puhkipalaneine taivaineen ja haaleine värineen. Ja missä helvetissä ovat ne kaikki luvatut tarkennuspisteet!? Onneksi voin kuitenkin juurtua viikoiksi pimiöön näyttöpäätteeni ääreen tekemään paskasta lähes siedettävää jälkeä. Vittu, mie rakastan nykyaikaa!

Lähtöpaikalle palattuamme nuotiolla pussikeittoa särpiessäni mietin: Miksi en vain alunperinkin jäänyt laiturin nokkaan ongelle? No, tulipahan ainakin ulkoilutettua kameraa ja viittätoistakiloa muutakin tavaraa siinä sivussa. Ainiin! Ja voi olla, että Japanilainen vaihto-oppilaamme kertoo kotiin päästyään tarinaa metsässä kohtaamastaan karhusta ja muista villipedoista. Syytön minä sihen olen.

19.5.2011 A. Heiskanen

06112012

Päätin alkaa julkaista vanhoja pöytälaatikkotekstejä vuosien varrelta. Osa on koulua varten kirjoitettuja esseitä tai pohdiskeluja. Startteriksi Yhteiskunta ja suunnittelu -kurssin "Mitä ilman voisin elää?" pohdintaa.

Muuttohelvetti

Mitä ilman voisin elää?

Ilmastodieetti.fi -sivustolla voi laskea oman hiilipainonsa. Testin tulosten mukaan painoni on jo nyt keskivertotestitulosta pienempi, mutta siltikin tuntuu, että omia kulutustottumuksiaan voisi miettiä uusiksi. Huoli maailman tilanteesta ja tulevaisuudesta ei enää onneksi sentään tunkeudu uniini. Pahimmillaan tilanne voisi estää elämästä ja pelkästään apokalyptisissa visioissa velloessa saattaisi tuttavapiirikin kaventua entisestään.

Pyrin esimerkiksi ostamaan vaatteeni kirpputoreilta, mutta valitettavan usein en löydä itselleni mieleistä päällepuettavaa, ainakaan kotikaupungistani. Myös armeijan ylijäämävarastoista olen löytänyt käytännöllisiä ja ajan hampaan kestäviä asusteita. Sama pätee moniin kulutustavaroihinkin: monet keittiökapineista on tullut ostettua käytettynä. Pienen desinfioinnin jälkeen, ei kaikista bakteerikammoisimmankaan vatsan pitäisi seota pelkästä ajatuksesta käyttää jonkun toisen vanhaa lusikkaa keittolautasellaan. Myös kaikenlainen esineiden tuunaus toisiin käyttötarkotuksiin on tullut tutuksi, ja pyrinkin säilyttämään jonkun verran käyttökelpoista pikkutavaraa esimerkiksi erilaisia kuvausprojekteja varten. Koskaan kun et tiedä mitä tarvitset. Tässäkin on järkevää pitää säilytysaikana vaikkapa kahta kalenterivuotta, jotta asunnossaan mahtuu vielä kulkemaan.

Pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen oli aika käydä läpi nurkkia ja sinne kertyneitä tavaravuoria. Muutto pienempään asuntoon, sellaisen löytyessä, ei onnistuisi kaiken roinan kanssa, vaikka kerrostalojen kanahäkitkin yleensä imevät ihmeen hyvin tavaraa sisäänsä. Projekti on vieläkin kesken, mutta pikkuhiljaa olen järkeistänyt ja järjestellyt, inventoinut ja luopunut. Esimerkiksi vanhat lehdet menivät eteenpäin luettavaksi, jotkut vuosikausia mukana roikkuneet esineet ja vähäpätöiset asiakirjat saivat kyytiä, mutta kuitenkin samaan aikaan olen ostanut lisää tavaraa, lähinnä vaatteita ja joitakin pienesineitä. Luopumalla jostakin olen tuntenut pikkukivien vyöryn harteiltani, jättäen helpotuksen ja vapauden tunteen jälkeensä.

Loppujen lopuksi ihminen tulisi toimeen melko vähillä tavaroilla, kuten Simo Heikkiläkin artikkelissaan kirjoittaa (Helsingin Sanomat 9.9.2010). Otetaanpa esimerkiksi koditon opiskelija Risto (nimi muutettu), jolla on töitä tehtävänään ja pelko persauksissa seuraavan kuukauden opintotuista. Hän saa jonkinlaiset tuet opiskeluunsa, joilla syödä einesruokaa puiston penkillä. Hän voi nukkua kavereillaan tai puolustusvoimien roskalaatikossa. Internetiä ja tietokonetta hän voi käyttää koululla tai kirjastossa. Hän tarvitsee loppujen lopuksi vain ison repun, johon pakattuna: makuualusta ja -pussi, jonkunlainen hätämajoite, pari vaihtovaatekertaa, kasa sukkia, pieni pyyhe, ruokailuvälineiksi lusikka-haarukka ja jokin pieni retkikeitin ja ruoka/juoma-astia, luonnosvihko ja kyniä, siimaa ja koukku. Todennäköisesti hän on paljon onnellisempi ja enemmän hetkessä elävä nautiskelija, kuin vanhempiensa varoilla kujanjuoksua elävä juppi. Ristoa tosin saattaisi paleltaa talvella, eivätkä ystävätkään jaksaisi loputtomiin katsella heidän sohvallaan laiskottelevaa alvariinsa piereskelevää sänkinaamaa.

On vaikea luetella mitä ilman voisin itse elää. Helpompi olisi listata tavarat ja asiat, jotka ovat välttämättömiä elämisen kannalta. Evakkotaipaleelle lähtiessä turha painolasti kun voi koitua yksilön kuolemaksi.

12.3.2012 A. Heiskanen