Pohdintoja valokuvaamisesta, kirjoitettu alunperin 26.10.2015

Jälleen kerran aloin tänään pohtimaan valokuvaamisen tarkoitusta ja mielekkyyttä. Ajatus sikisi päivän mittaan, kun pysäyttelin liikennettä suomalaisen filmiteollisuuden ytimessä Solar Films Oy:n tuotannossa Syysprinssi. Siinä hommassa kun kerkeää tehdä ja ajatella kaikenlaista. Ei minusta täysipäiväistä turistiopasta siltikään saisi, vaikka kuinka yrittäisin huitoa käsilläni ja puhua kielillä.

Uusia valokuvaajia tuntuu putkahtelevan tuon tuosta ja kaikilla alkaa löytyä se oma ”Valo Kuva Photography” -sivusto Facebookissa tai muualla somessa, vaikkei valokuvaamisella olisi välttämättä aikomustakaan tehdä minkään sortin valuuttaa. Eri elinkeinoja on kuitenkin hyvä olla varalla vallitsevassa taloustilanteessa ja domain-nimien ennakkoon varaamisesta lienee turha mainitakaan tämän enempää. Perustettavan sivuston kielen tulee tietenkin olla kolmas kotimainen, sillä me suomea puhuvat alamme pikkuhiljaa olemaan vähemmistö katukuvassa ja asiakkaaksi saattaa eksyä joku ulkomaan ihmekin!

Valokuvat ovat valitettavasti nykyään enimmäkseen kertakäyttöisiä-bittejä loputtomassa virrassa. Iso osa kuvista vilahtaa älypuhelinten ruudulla ohi sekunneissa. Kuvissa yleisimmin pääosaa näyttelee joko ruoka, oma pärstä tai oma lemmikki. Muistien määrä on lähes rajaton ja jos oma ei riitä, niin erilaisia pilvipalveluita kuvien tallettamista varten löytyy verkosta pilvin pimein. Kaikki tämä on omalla kohdallani johtanut kuvien julkaisun vähyyteen, vaikka hyviä otoksia on tullut satapäin. Olenkin koko ajan pohtinut pienessä päässäni, miten valokuvan imagoa saisi parannettua ja sen kertakäyttöisyys-leimaa kohennettua ja tätä kautta omaa julkaisutahtiani kiihdytettyä. Nykyinen mentaliteetti kun tuntuu olevan: Julkaise koko ajan jotain tai hiivu pois.

En ole itse päivääkään kuvannut päätoimisesti ammatikseni ja olen saanut myytyä vain muutaman hassun kuvan useampivuotisen valokuvaaja -”urani” aikana. Minua on pyydetty korvauksetta lukemattomat kerrat valokuvaamaan sukulaisten juhliin, valokuvaajan palveluksiani on haluttu hyödyntää vaikkapa eräretkillä ja monissa muissa tilanteissa, jopa videokuvaamisen ohella. Mitä monetkaan eivät tunnu ymmärrtävän, että vaikka valokuvat ja videot voidaan tallentaa samalla laitteella, on työtilanteessa valokuvaamisesta videokuvaamiseen yllättävän suuri harppaus. Joku skitsofreeninen henkilö tähän saattaa pystyäkin, mutta mielenterveydelle se ei varmasti tee hyvää. Varsinkaan korvauksetta. Pitäisi kehdata pyytää, vaan vaatimattomuus vie monesti voiton.

Miksi kuvaamme?

1. Muistojen säilyttäminen

Mitä kesällä kuvaat, sitä talvella muistelet. Ellet sitten ole intohimoinen talvikuvaaja, niin homma menee juuri toiste päin. Mikäpä onkaan mukavampi tapa viettää pakkaspäiviä, kuin jäädyttää näppinsä ulkona kameran asetuksia räpläillessä.

2. Tunnetilat ja ympäristö

Kuva viestii aina kuvaajan tunnetilasta ja ympäristöstä. Jos kuva on kaaottinen, voi vaan kuvitella mitä kuvaajan ympärillä tapahtuu. Kuvaajan onkin useimmiten kaivettava ympäristöstään joku kohde ja rajattava se tarkkaan.

3. Oman ikkunan raottaminen

Valokuva on aina henkilökohtainen ja kuvaaja paljastaa kuvassaan aina jonkun salatun puolen itsestään. Joskus kynnys kuvan ottamiselle (tai julkaisulle) voi olla liian suuri, vaikkapa kuvaajan ujouden takia. Olen itse jättänyt monta hyvää kuvaa ottamatta ihan vaikka senkin takia, että en ole saanut katsekontaktia muodostettua kuvattavan kanssa. Pitäisi olla röyhkeämpi, mutta mielestäni tämä maailma on jo niin täynnä röyhkeyttä, että jätän sen muille. Saattaa kuulostaa tekosyylle, mutta jokaisella näpsäistyllä kuvalla on aina seuraus. Vähän kuin karma, joka seuraa kuvan mukana.

4. Inspiraatio

Minä kuvaan inspiroituakseni ja inspiroidakseni muita. Tavoitteeni on, että kuvani viipyisivät puhelimen ruudulla vähän muiden kuvia kauemmin tai nähdessään ottamani valokuvan kehystettynä, sen katsoja oikeasti pysähtyisi tarttumaan samaan hetkeen, jossa kuva on otettu. Senpä takia kuvaa kannattaa aina miettiä ja suunnitella huolella, joskus jopa vuosien ajan. Tämä ei tietenkään päde nopeissa tilannekuvissa, jotka eivät koskaan toistu samanlaisina ja näissä tulee onnistua kerralla. Harjoitus tekee mestarin. Kliseistä, mutta kylmää faktaa.

5. Oman egon pönkittäminen

Yksi sana: selfie. Joku roti tähän hommaan. Lopettakaa se.

6. Oman egon sivuuttaminen

Valokuvalla on uskomaton vaikutus. Sillä voi tuhota tai sillä voi voimauttaa kuvattavaa kohdetta. Jälkimmäinen taitaa olla parempi tapa kuvata, kunhan kyseessä ei ole selfie.

7. Tutkiminen

Valokuva on aina tutkielma kohteesta. Kohteen ympärillä voi ja pitää pyöriä.

Mitä sukujuhliin tulee, niin valokuvaajan rooli voi olla hyvä tapa ottaa etäisyyttä muuten ympärillä parveileviin ihmisiin. Eräretkillä sen sijaan, keskittyisin mieluummin kalastamiseen kuin kuvaamisen. Jos kala ei omalla kohdallani nappaa, niin kameran esiin kaivaminen ja maisemien tai kalakaverin väsytystaisteluiden kuvaaminen toki vain parantaa muistijälkeä reissusta.

Kirjoittaja on selaillut enimmäkseen Michael Freemanin ja John Hedgecoen teoksia valokuvaamisesta ja keskustellut kuvaamisesta lukuisten kollegoidensa kanssa ja sittemmin julkaissut myös videoita jo toisella YouTube -kanavallaan.

Pohdintoja työnhausta

Facebook muistutti minua tänään eräästä kirjoituksestani, jonka pähkäilin kasaan ollessani työtön työnhakija v. 2015 Suomessa. Hakemuksia tuli tehtailtua lopulta lähemmäs sata ennen ensimmäistä vakituista työpaikkaa. Vanhaa tekstiä lukiessani tuli muutama muutosajatus mieleeni, mutta koska teksti kuvaa paremmin tuota aikaa, kopioin sen tähän alkuperäisessä muodossaan. Jännä yhteensattuma, että mainitsen Maikkarin ja tämän hetkinen työantajani Telia, sekä Bonnier yhdistyvät yhdeksi suureksi viestintätaloksi. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää.

Alkuperäinen teksti (24.1.2015)

Tänään päiväkävelyllä täytyi ihan oikeasti hetki miettiä mikä päivä tänään on. Työttömälle kaikki päivät kun ovat aika samanlaisia, eikä viikonlopuista osaa, eikä voikaan ottaa irti samalla tavalla kuin työssäkäyvät kykenevät. Koitat miettiä miten saisit aikasi kulumaan pienellä budjetilla ja nakkaat aina silloin tällöin seuraavan työhakemuksen maailmalle.

Olen kirjannut ylös kaikki hakemani työpaikat syyskuulta alkaen. Saldo on tällä hetkellä 45 huolella tehtyä hakemusta, tarkoittaen noin kymmentä lähetettyä hakemusta per kuukausi, yksi hakemus noin kolmen päivän välien. Karkeasti arvioiden noin puolet työnantajista ovat olleet minuun edes jonkinlaisessa yhteydessä. Kymmenkunta hakemusta on jäänyt ilmaan roikkumaan, vailla minkäänlaista vastausta ja osa on niin tuoreita, että niistä ei vielä osaa tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä.

Kävin toissapäivänä kolmannessa työhaastattelussa, tällä kertaa Maikkarilla. Haastattelu oli tähänastisen elämäni vaikein, paikalla oli peräti neljä haastattelijaa. Sain vielä samana päivänä tietää, että paikka ei ollut minua varten. Retkeltäni kuitenkin tarttui mukaani rutkasti kokemusta ja eräänlaista hiljaista tietoa.

Heitän haasteen jokaiselle työnantajalle, joka tuntee kylmän piston sydämessään työhakemuksiin vastaamatta jättämisestä: Mitä jos vastaisit edes yhdellä lauseella hakijalle, onhan hän näet nähnyt vaivaa hakemuksensa tekemiseen ja sen sinulle lähettämiseen?

Heitän myös haasteen jokaiselle työssäkäyvälle, joka tuntee tekevänsä liikaa töitä: Mitä jos hiljentäisit vähän ja yrittäisit jakaa työtaakkaasi ihmisille, joilla ei ole lainkaan työtä?

Pysykää lujina Suomen työttömät työnhakijat!

-A. O. Heiskanen

Luetaan myös rivien välistä

Linssin voima

Mediakulttuuri-kurssin essee medialukutaidosta.

Lukutaidon evoluutio

Yhteiskunnassa, jossa elämme, ei enää riitä, että osaa lukea, vaan kokemaansa täytyy myös osata tulkita oikein. Tätä taitoa opetetaan kouluissa ala-asteelta asti, ehkä jopa oppilaiden huomaamattakin. Muistellessani omaa peruskouluaikaani, en saa mieleeni kuin joitakin hetkiä, jotka voisi mieltää suoraan medialukutaidon opettamiseksi. Luokka-asteilla 5. ja 6. olin tietotekniikkaluokalla, joten opetukseemme sisältyi muita enemmän tietotekniikan opetusta. Tällöin sain myös ensikosketuksen internetiin ja sen rajattomuuteen. Yläasteella järjestettiin kerran vuodessa teemaviikkoja, jolloin koululle kärrättiin valtavat läjät Kouvolan Sanomia, tai muita sanomalehtiä, ja niitä sitten tutkittiin opettajan johdolla, kuka enemmän ja kuka vähemmän innostuneena. Lukiossa asiaan perehdyttiin luonnollisesti huomattavasti enemmän esseiden, analyysien, tiivistelmien ja referaattien muodossa. Myös vierailut teatterissa ja kantaaottavaan sekä poliittiseen kirjallisuuteen (esim. Tuntematon sotilas ja Valkoinen kuiva kausi) tutustuminen edesauttoivat medialukutaidon kehittymistä. Toki tämä vaati myös sen, että opettaja tai oppilas itse tiesi enemmän todellisten tapahtumien taustoista ja siitä miten niitä on mediassa käsitelty. Vietin muutaman vuoden lähestulkoon täydellisessä uutispimennossa omistamatta televisioita, lukematta sanomalehtiä ja sivuutin lähestulkoon kaiken internetissä vastaan tulevan uutisoinnin. Palattuani "ihmisten ilmoille" koin jonkinasteisen kulttuurishokin ja nykyään olen yrittänyt tutustua vain asiapitoiseen tarjontaan, pyrkien välttelemään itseäni ärsyttävää roskaa.

Medialukutaito on nyky-yhteiskunnan perustaito ja se onkin perinteisen sanomalehden, radion ja television ohella yhä useammin sidoksissa uudempiin sähköisiin viestimiin, kuten internetiin. Medialukutaito on osa laajempaa kokonaisuutta, mediakasvatusta, jonka lähtökohtana voidaan pitää laitteiden oikeaoppista ja turvallista käyttöä. Tietoyhteiskunta tulvii kaikenlaista sisältöä ja yksilön pitäisi osata tulkita vastaanottamaansa informaatiota oikein. Ei suoraan hyväksymällä lukemaansa, vaan suodattamalla ja tarkastelemalla sitä kriittisesti eri näkökulmista. Kyseenalaistaminen on tärkeää ja tervettä. Esimerkiksi seuraamalla uutisointia useasta eri lähteestä, muodostuu tapahtumien kokonaiskuvasta huomattavasti laajempi. Toisaalta hyvin usein eri uutistoimistojen antamat tiedot ovat ristiriidassa keskenään ja tämä ei ainakaan helpota tiedonjanoisen ihmisparan elämää. Media luo ihmisille mielikuvia siitä, millaista elämä muualla on ja pahimmassa tapauksessa ajaa ihmiset epätoivoisesti tavoittelemaan tietyntyyppistä elämää tai olemusta. Tästä parhaana (ja pahimpana) esimerkkinä nykyajan kauneusihanteet, jotka ovat vääristyneet kuvankäsittelyn ja muun manipulaation myötä. Kriittinen medialukutaito auttaa välttämään nämä karikot. Sen avulla voimme myös oppia paljon median kautta, käyttää mediaa rakentavasti jokapäiväisessä elämässämme ja kehittää itseämme ennen kaikkea motivoituneiksi, sosiaaliksi eläimiksi. Tämä todennäköisesti pitää myös itse tuottamamme sisällön ja muille jakamamme informaation jollain tapaa hyväksyttyjen rajojen sisällä, eikä ylilyöntejä synny niin helposti.

Yhteiskunta ja maailma ovat koko ajan kehittymässä yhteisöllisempään ja yhtenäisempään suuntaan. Muodostuu liittoja kylien, kaupunkien, valtioiden ja jopa maanosien välille. Pieni ei enää pärjää yksin monopolien keskellä, eikä ihminenkään saisi jäädä yksin median armoille. Vaikka internet yhdistää, samalla se myös eristää yhä useamman meistä yhteiskunnan ulkopuolelle. Mediakasvatuksen tulisi tapahtua ryhmissä ohjaajan johdolla. Yksilölle tulisi opettaa kertomaan esimerkiksi elokuvan tai kirjan synnyttämistä tuntemuksista ja ajatuksista. Opettajan ja oppilaiden vuorovaikutus mediakulttuurin opinnoissa rakentaa opetustakin aina vain hyödyllisempään ja hedelmällisempään suuntaan. Vanhemman opettajan voi olla aluksi vaikea päästä nuoremman sukupolven ajatusmaailmaan ja tästä syystä opettajan täytyykin kuunnella ja olla avoin oppilaiden näkemyksille. Opetus on jatkuvasti menossa kansainvälisemmäksi ja ehkä juuri sen myötä monikulttuurisuus tulee lisääntymään. Täten myös median rivistöt tulevat todennäköisesti järjestäytymään yhä uudelleen. Medialla onkin parhaat vaikutusmahdollisuudet terveen monikulttuurisuuden syntyyn. Esimerkiksi Suomessa rikoksista uutisoidessa jätetään hyvin usein rikoksentekijän kansalaisuus mainitsematta. Tällä halutaan todennäköisesti ehkäistä ja vähentää ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan. Itselleni herää kuitenkin kysymys, että miksi mediassa peitellään tällaisia asioita? Miksi ei kerrota koko totuutta sellaisena kuin se on? Asioita pitää itse lukea rivien välistä ja voin vaan kuvitella, miten paljon juoruja ja huhuja tällainen peittelevä uutisointi saa aikaan.

Välillä tuntuu myös, että metafora-ajattelu ja -ilmaisu ovat hiipumassa. Kaikki ihmiset eivät välttämättä osaa enää tulkita mediassa esiintyviä kielikuvia ja ilmaisun pitää olla suoraa ja joskus jopa todella tökeröä, että perusjätkäkin sen ymmärtäisi. Tämä on havaittavissa varsinkin tietyntyyppisissä uutisportaaleissa tai vaikkapa stereotypiota täynnä olevassa elokuvassa. Johtuneeko tämä sitten ammattitaidottomuudesta vai kiirestä, sen jokainen saa itse päättää. Toisaalta taas liiallinen leikittely voi johtaa harhaan asialliseltakin tieltä ja näin hämärretään taas jonkun todellisuudentajua.

Avatessasi internetin, pääset käsiksi lähes jokaiseen maailman kolkkaan. Uutiset, ilmiöt ja ihmiset toiselta puolelta maailmaa nielaisevat sisäänsä ja käsillä oleva tiedon määrä voi hämärtää itseään etsivän poloisen todellisuudentajua. Tarjolla on yksinkertaisesti aivan liikaa informaatioita. Naapurustossa ja kotimaassa tapahtuvat asiat eivät välttämättä olekaan enää niin kiinnostavia kuin kaukomaiden tapahtumat ja alat omaksumaan ehkä liikaakiin uusia tapoja, täysin eri kulttuureista. Tämä on toisaalta harmillista, sillä monet hienot perinteet, elämäntyylit ja ihanteet mahdollisesti kuolevat tämän myötä kokonaan. Medialukutaidon merkitystä ei voida väheksyä, sillä median avulla saamme parhaan kokonaiskäsityksen omasta ympäristöstämme ja maailmasta, jossa elämme.

Artikkelissa "Toward Critical Media Literacy: Core concepts, debates, organizations, and policy" (2005) Douglas Kellner ja Jeff Share listaavat medialukutaidon ydinkohtia. On tärkeää pitää mielessä, että media ei kuvaa todellisuutta kovinkaan usein täsmälleen sellaisena kuin jokin asia oikeasti on. Media luo vain jonkun näkökulman asiaan ja kyseessä on aina jonkun muokkaama ja luoma kuvaus. Median antamaa informaatiota tulisi aina tutkailla kriittisesti ja kyseenalaistaen. Herääkin kysymys, että minkälaisen median luomaa historiaa jälkipolvemme saavat tulkittavakseen? Toinen tärkeä esiintuotu ajatus on kaksoismerkitysten ja stereotypioiden olemassaolo, niiden oikeaoppinen tulkitseminen, sekä tuntemuksista ja ajatuksista keskusteleminen. Tämän lisäksi yksilön on tiedostettava, että käytännössä jokainen tulkitsee saamiaan viestejä jollain tapaa erilailla. Kenenkään ei pitäisi kuljeskella niin sanotusti laput silmillä, vaan täytyisi rohkeasti miettiä vastaanottamaansa informaatiota myös muiden näkökannalta. Kaikki lähtökohdat sukupuolesta rotuun ja yhteiskuntaluokasta seksuaaliseen suuntautumiseen, vaikuttavat siihen, miten käsillä olevaa asiaa kukin omakohtaisesti tarkastelee. Yleissivistävää koulutusta ei parane väheksyä, sillä median antamat viestit sisältävät hyvin usein vahvaa symboliikkaa ja sitä lähestyttäessä yksilon täytyy käsitellä usein varsin monitahoisia sosiaalisia, poliittisia, moraalisia ja jopa filosofisia ongelmia ja tilanteita. Kerronnallisessa sisällössä nämä merkitykset jäävät valitettavan usein viihdearvon ja vaikkapa visuaalisen ilotulituksen peittoon. Yksilön pitäisi jatkuvasti miettiä, kuka mediaa on tehnyt ja ennen kaikkea miksi. Liian usein ajatellaan, että median tehtävä on vain joko uutisoida tai viihdyttää, vaikka sen vaikutukset ovat lisäksi aivan jotain muutakin.

Media pitää rautaisessa otteessaan lähestulkoon kaikkea valtioista uskontoihin ja ilmiöistä ihmisiin. Tuntuu, että media on lopulta kaiken yläpuolella ja hallitsee jossain määrin kaikkea tietoyhteiskunnassamme. Media kasvattaa meitä jokaista johonkin suuntaan, usein täysin huomaamattamme. Ehkä tulevaisuudessa ei tarvitakaan enää kuin yksi lukutaito, medialukutaito.

20.1.2010 Anttipekka Heiskanen

Repovesj'

Olen asunut Kouvolassa vuodesta 1998 asti, mutta Repovedellä kävin ensimmäistä kertaa vasta viime vuoden keväänä. Tämä alla oleva seikkailukertomus on kirjoitettu kieli poskella alunperin toukokuussa 2011 Luontokuvaus-kurssin valokuvausreissun reportaasina. Kirjoitusasua ja virheitä on sittemmin korjattu hyvinkin raskaalla kädellä. Herkkäkorvaiset, suojatkaa kuulonne!

Repoveen Jälkeen

Teimme lyhyen luontokuvausretken Repoveden kansallispuistoon, Pohjois-Valkealaan. Aikamme oli rajallinen ja yön selkään en malttanut jäädä. Tämä tietenkin vitutti jälkikäteen, kuten pitääkin aina luonnosta poistuttaessa. Päätin siis olla sooloilematta toistaiseksi täysin tuntemattomassa paikassa ja lähdin pääremmin matkassa lyhyelle patikalle, olisikohan kyseessä ollut Ketunlenkki niminen pikataival Repovesi-neitsyille.

Alkuun kokeilin löytää kuvauspaikan hieman muita sivummalta tarpeeksi mielenkiintoisesta paikasta, jossa valo ja varjo vaihtuvat jatkuvasti. Sopivan hetken tullen annoin sulkimen laulaa ja nautiskelin näkymistä. Ikään kuin odotin, että kuvat tulevat itse luokseni. Jossain kohtaa etsimeen ilmestyikin hirmuisen äänen saattelemana ihan oikea Hornet. Voi perkele, miten riemuissani olinkaan! Itkuhan siinä kuitenkin meinasi tulla, kun oma linssini ei yllä kuvaamaan edes vitun isoa pulua metrin päästä. Korkealta kalliolta sain siltikin näpsittyä ihan mukavanoloisia turistiräpsyjä, joita voin sitten esitellä henkselit paukkuen tavallisen digipokkarin omistaville tuttaville pitkästymiseen asti.

Tähän kyllästyttyämme osa meistä lähti kiipeämään vieläkin korkeammalle ja osa taisi jo hortoilla lähestulkoon samaa reittiä lähtöpaikan suuntaan (maalissa muuten selvisi, että eksyneethän he olivat). Koskapa halusin tallentaa nykyteknologian mukaiselle piirilevyhelvetti-filmille jotain sellaista, mitä kukaan muu ei osaisi edes etsiä, lähdin itsekin kiipeämään ylemmäs. Jossain kohtaa poikkesin polulta jyrkkään alarinteeseen etsimään itsepäisesti näitä yltiömahtavia otoksia. Muutama mukava onkalo kuvattavaksi löytyikin perkeleellisen kiveltä kivelle loikkimisen jälkeen. Arvaapa oliko kyypakkaus tässä vaiheessa tekemässäni stealth-kätkössä? Paluumatkakin muistutti lähinnä vuorikiipeilyä. Pelotti aivan helvetisti, jos rikkoisin lähes orjan palkalla hankkimani vempaimen. Itsestäni ei niin väliä, raaja-proteeseja kun saa paljon halvemmallakin.

Loppumatkasta kamera oli odotettavasti vain painolastina. Ja koska puistonvartijat ovat helvetin pelottavia karpaaseja, en viitsinyt nakata kalustolla sitä kuuluisaa kansallislintuammekaan. Kuvia ei kiinnostanut ottaa enää paskan vertaakaan ja LCD-näytöltäkin katsottuna suurin osa jo näpsityistä näytti aivan karmealta paskalta puhkipalaneine taivaineen ja haaleine värineen. Ja missä helvetissä ovat ne kaikki luvatut tarkennuspisteet!? Onneksi voin kuitenkin juurtua viikoiksi pimiöön näyttöpäätteeni ääreen tekemään paskasta lähes siedettävää jälkeä. Vittu, mie rakastan nykyaikaa!

Lähtöpaikalle palattuamme nuotiolla pussikeittoa särpiessäni mietin: Miksi en vain alunperinkin jäänyt laiturin nokkaan ongelle? No, tulipahan ainakin ulkoilutettua kameraa ja viittätoistakiloa muutakin tavaraa siinä sivussa. Ainiin! Ja voi olla, että Japanilainen vaihto-oppilaamme kertoo kotiin päästyään tarinaa metsässä kohtaamastaan karhusta ja muista villipedoista. Syytön minä sihen olen.

19.5.2011 A. Heiskanen

06112012

Päätin alkaa julkaista vanhoja pöytälaatikkotekstejä vuosien varrelta. Osa on koulua varten kirjoitettuja esseitä tai pohdiskeluja. Startteriksi Yhteiskunta ja suunnittelu -kurssin "Mitä ilman voisin elää?" pohdintaa.

Muuttohelvetti

Mitä ilman voisin elää?

Ilmastodieetti.fi -sivustolla voi laskea oman hiilipainonsa. Testin tulosten mukaan painoni on jo nyt keskivertotestitulosta pienempi, mutta siltikin tuntuu, että omia kulutustottumuksiaan voisi miettiä uusiksi. Huoli maailman tilanteesta ja tulevaisuudesta ei enää onneksi sentään tunkeudu uniini. Pahimmillaan tilanne voisi estää elämästä ja pelkästään apokalyptisissa visioissa velloessa saattaisi tuttavapiirikin kaventua entisestään.

Pyrin esimerkiksi ostamaan vaatteeni kirpputoreilta, mutta valitettavan usein en löydä itselleni mieleistä päällepuettavaa, ainakaan kotikaupungistani. Myös armeijan ylijäämävarastoista olen löytänyt käytännöllisiä ja ajan hampaan kestäviä asusteita. Sama pätee moniin kulutustavaroihinkin: monet keittiökapineista on tullut ostettua käytettynä. Pienen desinfioinnin jälkeen, ei kaikista bakteerikammoisimmankaan vatsan pitäisi seota pelkästä ajatuksesta käyttää jonkun toisen vanhaa lusikkaa keittolautasellaan. Myös kaikenlainen esineiden tuunaus toisiin käyttötarkotuksiin on tullut tutuksi, ja pyrinkin säilyttämään jonkun verran käyttökelpoista pikkutavaraa esimerkiksi erilaisia kuvausprojekteja varten. Koskaan kun et tiedä mitä tarvitset. Tässäkin on järkevää pitää säilytysaikana vaikkapa kahta kalenterivuotta, jotta asunnossaan mahtuu vielä kulkemaan.

Pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen oli aika käydä läpi nurkkia ja sinne kertyneitä tavaravuoria. Muutto pienempään asuntoon, sellaisen löytyessä, ei onnistuisi kaiken roinan kanssa, vaikka kerrostalojen kanahäkitkin yleensä imevät ihmeen hyvin tavaraa sisäänsä. Projekti on vieläkin kesken, mutta pikkuhiljaa olen järkeistänyt ja järjestellyt, inventoinut ja luopunut. Esimerkiksi vanhat lehdet menivät eteenpäin luettavaksi, jotkut vuosikausia mukana roikkuneet esineet ja vähäpätöiset asiakirjat saivat kyytiä, mutta kuitenkin samaan aikaan olen ostanut lisää tavaraa, lähinnä vaatteita ja joitakin pienesineitä. Luopumalla jostakin olen tuntenut pikkukivien vyöryn harteiltani, jättäen helpotuksen ja vapauden tunteen jälkeensä.

Loppujen lopuksi ihminen tulisi toimeen melko vähillä tavaroilla, kuten Simo Heikkiläkin artikkelissaan kirjoittaa (Helsingin Sanomat 9.9.2010). Otetaanpa esimerkiksi koditon opiskelija Risto (nimi muutettu), jolla on töitä tehtävänään ja pelko persauksissa seuraavan kuukauden opintotuista. Hän saa jonkinlaiset tuet opiskeluunsa, joilla syödä einesruokaa puiston penkillä. Hän voi nukkua kavereillaan tai puolustusvoimien roskalaatikossa. Internetiä ja tietokonetta hän voi käyttää koululla tai kirjastossa. Hän tarvitsee loppujen lopuksi vain ison repun, johon pakattuna: makuualusta ja -pussi, jonkunlainen hätämajoite, pari vaihtovaatekertaa, kasa sukkia, pieni pyyhe, ruokailuvälineiksi lusikka-haarukka ja jokin pieni retkikeitin ja ruoka/juoma-astia, luonnosvihko ja kyniä, siimaa ja koukku. Todennäköisesti hän on paljon onnellisempi ja enemmän hetkessä elävä nautiskelija, kuin vanhempiensa varoilla kujanjuoksua elävä juppi. Ristoa tosin saattaisi paleltaa talvella, eivätkä ystävätkään jaksaisi loputtomiin katsella heidän sohvallaan laiskottelevaa alvariinsa piereskelevää sänkinaamaa.

On vaikea luetella mitä ilman voisin itse elää. Helpompi olisi listata tavarat ja asiat, jotka ovat välttämättömiä elämisen kannalta. Evakkotaipaleelle lähtiessä turha painolasti kun voi koitua yksilön kuolemaksi.

12.3.2012 A. Heiskanen